Puistoon on meiltä lyhyt matka.
Silti voi vierähtää tovi ennenkun päästään perille saakka.
Ihmetellään tikkuja, lehtiä, roskia ja syötetään sadevesikaivolle pari kiveä.
Kuunnellaan kun kivet molskahtavat syvälle jonnekin.
Tavallisena arkiaamuna voisin hoputtaa ja hermostua, mutta meillä ei onneksi ole juuri nyt mihinkään kiire.
Joten katselen vain kuinka pienet sormet nappaavat kiven toisensa jälkeen,
vain päästääkseen sen hetken päästä uppoamaan jonnekin syvyyksiin.
Kiireisinä työaamuina valitettavasti on eri ääni äidin kellossa.
Silloin hoputetaan, kiirehditään ja ehkä vähän hermostutaankin.
Puolin ja toisin.
Äitikin on vain ihminen.
Ei superihminen,
vaan sellainen tavallinen.
Jolla on joskus huonoja aamuja.
Ja jolta joskus vahingossa joutuu yksi punainen sukka valkopyykin sekaan.
Kiireiset aamut kolkuttelevat äidin olkapäätä.
Työelämä kutsuu.
Äiti lupaa muistaa, että kiireisinäkin aamuina pienet sormet tahtoisivat tiputella kiviä kaivoon.
Kiitos, että saan olla äiti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti